keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

MUSTA/MUSTEMPI/MUSTIN

Vaikka kuinka yrittäisin uskotella itselleni, suojeluvaistoilleni, ei mikään tule enää olemaan kuin ennen. Kaikkein pahinta on tuntea se tuskan värähdys hetkellä, jolloin jälleen kerran muistaa. Tuntee. Kuulee. Kysyy itseltään, kuinka monta kertaa voi antaa anteeksi, ennen kuin muuttuu ilmaksi? Entä miksen uskalla huutaa ääneen, että on vitun paha olla, etten tiedä miten helvetissä pitäisi olla? Silloin, kun katulamput palavat ja aurinko nousee, yritän unohtaa ja olla kysymättä itseltäni miksi.

(Kakstuhatkakstoista vedettiin matto alta,  kakstuhatkuustoista mureni koko peruskallio)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti