keskiviikko 28. tammikuuta 2015

JOTAIN UUTTA, JOTAIN VANHAA, JOTAIN LAINATTUA, JOTAIN (TAIVAAN)SINISTÄ

Seitsemäntoista päivää, ja pääsen eroon taivaansinisistä kaakeleista, mustista muistoista, rikkinäisistä viidenkymmenen sentin juomalaseista. Vaikka olen syksyisin katsellut ikkunasta vaaleanpunaisin lasein kohti Näsinneulaa, en voisi olla helpottuneempi päästessäni pois kodista joka oli meidän, muttei kuitenkaan koskaan sinun ja minun. Jätän hämärät illat väreilemään tyhjään asuntoon surutta, odottamaan seuraavaa, sillä  ovisilmä ja kaksi nimeä ovessa tuntuu maailmanrauhalta. Mutta voisinko jättää lähtiessäni myös nykyisen itseni, ottaa tilalle jotakin parempaa. Koskaan minun ei ollut tarkoitus täyttyä vihasta, katkeruudesta ja kateellisuudesta. En kuvitellut jääväni vain muistoksi itsestäni, en koskaan tahtonut olla paha. Se voimattomuuden tunne pitää kiinni niin kovin lujaa, jolloin tuntuu mahdottomalta olla kantamatta kaunaa. Kuinka tämä raivo valutetaan ulos? Antakaa anteeksi, etten anna anteeksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti