sunnuntai 14. joulukuuta 2014

MUSTIA HUULIA, VASTATUULIA

Veriset rystyset on tehty muistuttamaan kuluneista päivistä, kuolleet kukat vuosien takaisista hetkistä. Minä en pidä näistä äänistä, siksi juon itseni humalaan kellon näyttäessä vielä aivan liian aikaista. Silloin odotan sinua kotiin sumein silmin ja mietin, kuinka jaksan päivästä toiseen kirjoittaa rakkausrunoja meistä. Äänen särkyessä on pakko lopettaa puhelu, miksi on niin vaikea luottaa? Jos yhden ainoan päivän voisimme olla kuin normaalit ihmiset, saattaisin jaksaa hetken pidempään. Muutama tunti ilman promilleja, pelkoa, paskamaisia tekoja. Edes sekuntin verran jotakin aivan tavallista, niin epänormaalia. Vaikka purppuranpunainen sametti on kietovaa, kiehtovaa ja puoleensa vetävää, toivoisin toisinaan sen vain muuttuvan ja tuovan mukanaan toisenlaisen huomisen.  Tulethan jo kotiin, minä kaipaan sinua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti