tiistai 17. kesäkuuta 2014

ANTAKAA ARMOA, EI HÄN POHJIMMILTAAN OLE PAHA

Unissa juokseminen tuntuu hirveältä, yksin yöllä äänet kaikuvat päässä ja muuttavat muotoaan hirviöiksi. Kyllä minä tiedän, ketä syyttävä sormi ensimmäisenä osoittaa, ja kaikki kuiskii niin sen on oltava. Minulle hyvitykseksi riittävät kaksi sanaa, joita toisinaan huudat perääni. Minä tiedän, miltä tuntuu epätoivo, se on tarpeeksi. Onnen läikähdyksiksi kelpaavat kaksi nimeä vuokrasopimuksessa, kosketukseesi herääminen. Öinen juoksu ja painajaismaiset kaiut muuttuvat hetkessä pieniksi hymyiksi. Iltaisin palaan tummanpuhuviin ajatuksiin maailmasta, itsestäni. Meissä kaikissa on kaksi puolta, sen huomaaminen tuntui valaisevalta. Synkältä.