lauantai 8. maaliskuuta 2014

RAKAS ÄLÄ RIKO MINUA

Katsoin sinua, makasit siinä potkittavana. Mietin, että tässäkö tämä nyt on, kuoletko siihen silmieni alle enkä voi tehdä mitään auttaakseni. Yritin huutaa, ei se kuunnellut. Äitikin sanoi, olisinko voinut kantaa sitä taakkaa, että ne olisvat olleet viimeiset hetkesi, enkä soittanut puhelua, mutten tiennyt olisitko halunnut sitä. En tiedä mitä voimaa kiittäisin siitä, että olet vieläkin täällä. En tahdo enää katsoa sitä tyttöä kohtikaan, jonka vuoksi hän siinä oli, minun silmieni alla, syytön.

Ei, enkä tahdo enää koskaan nähdä erästä toistakaan. Poistu meidän elämästämme, en pyydä, huudan sinut helvettiin HUORA. Rakas, älä riko minua, sillä sinä olet se joka minut voi korjata. Niin paljon itseinhoa, vihaa, mustelmia ja haavoja. Mä heräsin tänäänkin humalassa, ajatus ei kulje mutta tässä mä silti kirjoitan itseäni vihaten. Niinhän mä tein eilenkin, havahduin yöllä lyöden itseäni ja itkien. Herätessäni löysin itseni lattialta mustelmilla ja haavoilla, ja niin, humalassa. Hymyile nyt oikein leveästi. Minä vihaan häntä ja itseäni. Ja sinuun, kulta, mä olen niin pettynyt.