lauantai 15. helmikuuta 2014

ÄLÄ LUOTA KUIN ITSEESI, SE SANOO

Tiistai,
päihde-epäily, viisi kerrosta alas ja yksi ylös. Siellä mua odotti se nainen, josta olen aina niin kovin pitänyt. Oletko sä miettinyt niitä hoitokuvioita? Se kysyy. Ja kyllä, tottakai mä olen miettinyt, kyllästymiseen saakka, mutta ne tahtoo mut vain irti humalasta, muttei omista ajatuksista. Lapsena vihasi päihteitä, typeränä esimurrosikäisenä ihaili päihteitä, toisen kymmenyksen lähestyessä on ehtinyt tuhota niillä liikaa. Piti tulla toimittaja, näyttelijä, muusikko ja radiojuontaja. Tulikin väliinputoaja, epäonnistunut ja rahaton. Silloin oli vielä aikaa unelmoida muustakin kuin maksetusta vuokrasta ja huomisen ruoasta.

Tuli torstai,
ja toi mukanaan kyyneleitä. Näin niissä kasvoissa sen pikkupojan, johon joskus tutustuin, enkä voinut kuin itkeä nähdessäni samassa ihmisessä sen kiharahiuksisen neljätoistavuotiaan, ja sen joka istuu sohvalla piikki ojossa käsivarressa. Niitä pieniä sekunteja joina murtuu hetkeksi, vaikka toivosta onkin jo luopunut. Turhaa, niin turhaa. Taas me puhuttiin siitä, mitä tulee tapahtumaan, eikä se tuntunutkaan yhtään levolliselta ajatukselta. Ei nyt, mutta ehkä vielä jonain päivänä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti