maanantai 20. tammikuuta 2014

KELLO TIKITTÄÄ MUT MÄ KELAAN SITÄ TAKAISIN

Minäkin tahdon nähdä ne värit. Purppuraa, keltaista, neonvihreää ja välkkyvää. Pakkasessa sukkahousut kastuneina kaljasta, en mä jaksaisi. Seinät tahriintuneena tahmeista pisaroista, en mä jaksaisi. Mut jos mä sanon etten jaksaisi, sen on oltava valhetta vähintään puoliksi. Veripisaroita kylpyhuoneen lattialla mä en tahtoisi, en omani tai kenenkään muun. Valoa kaipaisin, ja niitä värejä joita joskus kuvainnollisen sumuisina iltoina näin. Sitä muistoa aion vaalia, silloin kaikkialla oli vihreitä valoja ja me tanssittiin aina aamuun saakka.

Voi kulta, toisit edes punaviiniä!

maanantai 13. tammikuuta 2014

OLTAISKO KAIKKI ONNELLISIA, TAI AINAKIN ELOSSA

Mä soitin, meidän pitää puhua. Mä laitoin viestin, meidän pitää puhua. Mitä jos kävisikin niin, että yksiksi viimeisiksi sanoiksi jäisivät meidän ei pidä enää nähdä? Sitä en antaisi itselleni anteeksi milloinkaan. Mutta miten voisin pitää kaikki tyytyväisinä, itseni, meidät, sinut ja ne muut. Kun koskaan ei tahtoisi satuttaa ketään, muttei tiedä, kuinka sen voisi toteuttaa.

torstai 2. tammikuuta 2014

JÄÄHYVÄISET TURMELIJALLE; ÄLÄ RIKO MEITÄ ENÄÄ

Olisihan se pitänyt arvata, te ette mahdu samaan kaupunkiin. Vanhat valokuvat meistä saksittuna keittiön lattialla, puhelinnumero poistettu, kaikki hävitetty. Hei hei! Mä olen hiljaa. Pilaantunut, rikkinäinen, paatunut, ryytynyt. Ei nähdä enää, hakataan kun tavataan, tää päätös olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten, mutta mä olen heikko. Heikko, vaikka vahvaksi väittikin eräs. Ja niinä hetkinä kuvittelee Ian Curtisin istumaan keittiön pöydän ääreen, näyttämään synkältä ja polttamaan tupakkaa. Peilikuvana. Mua väsyttää, tuntuu haikealta rikkoa lupaukset toiselle, jotta voi täyttää toiselle annetut. Niin sen on kuitenkin oltava, hyvästi.