tiistai 29. tammikuuta 2013

SATASEITSEMÄN JA YKSI RINNAKKAISTODELLISUUTTA

Minussa asuu suuri viha, joka ei pääse pakenemaan ulos tulivuoren lailla. Sisäelinten nielemä huutava viha. Se tahtoo saksia maailman kappaleiksi ja repiä ihmissielut kahtia. Raastaa, särkeä, lahdata. En toimi yhteistyössä maailman kanssa, enkä tiedä tulenko koskaan toimimaan. En nuku öisin, upotan sormet tuhkaan erottaakseni todellisuuden kuvitelmasta. Uhkaan itseäni. Kofeiinia, adrenaliinia, kodeniinia, punaviiniä.

Ja tässä mä taas juon kylmää kahvia.

Kahtakymmentä vaille viisi. Aamulla. Kolmen tunnin kuluttua istun ruuhkabussissa, matkalla suorittamaan ja todistelemaan yhteiskuntakelpoisuuttani. Todellisuudessa tahtoisin olla matkalla levykauppaan tai alkoon, ehkä rautatieasemalle tai viinilasilliselle. Mutta mä menen toteuttamaan muiden odotuksia. Sosiaalivirkailijat ja verorahojensa perään valittajat pysyvät tyytyväisinä, toistaiseksi.

perjantai 18. tammikuuta 2013

JA MIETIT ET MIHIN IKINÄ TÄSSÄ RYHTYY AINA LOPULTA HÄVIÄÄ


Kun sillä oli paha olla ja se kertoi, ettei enää välitä. Niinkuin en sitä olisi tiennyt, mutta se saa mut miettimään. Kerroin sille, että kyllä mä välitän kuitenkin. Ihmisen irvikuva, niinkuin me kaikki. Palataan niihin talvi-iltoihin, kun me oltiin vielä kaikki siinä. Nyt ollaan erillään jokainen, en tiedä onko näin hyvä vai paha vaiko elämä ja kuolema. Älä mene vielä pois. Mä avasin suuni vihdoin ja ne sanoivat haluavansa auttaa. Tää vihreä rööki aamuseitsemältä saa mut oksentamaan. Tai sitten se on vain tää niin pitkä humala, etten enää edes muista milloin näin selvän aamun ja illan. Voi, kuinka sä näytät huonolta, se nainen sanoi