perjantai 23. maaliskuuta 2012

KALANMAKSAÖLJYÄ, NICK CAVE JA PÄIVÄ KAHDEKSANKYMMENTÄKOLME

Mä olen monta päivää yrittänyt kirjoittaa, mutta jokaisella kerralla olen päätynyt pyyhkimään kaiken kirjoittamani pois. Nytkin olen pyyhkinyt jo monen monituista lausetta pois, sillä jokatoinen kirjoittamistani sanoista särähtää korvaan liikaa. En saa sanotuksi sitä, miltä tuntuu.
    Vuosi sitten istuin viikon punaisella nojatuolilla, kuuntelin Nick Cavea ja itkin. Nyt olen itkenyt kahdeksankymmentäkolme päivää, en edes muista missä kaikkialla. Bussissa, keittiössä, yleisessä vessassa, kadulla, parvekkeella, sillä samalla nojatuolilla. Ihmisten nähden, yksin ja yhdessä. Sanovat aina, että ongelmien myöntäminen ja niiden ääneen sanominen helpottaa. Niin, mun on paha olla, nyt mä sen myönnän kai ensimmäistä kertaa, mutta auttaako se? En jaksa uskoa. En tiedä, uskallanko sanoa asioita näin suoraan, enhän mä koskaan sano. Olenko väärässä, jos sanon, ettei mikään tunnu miltään, eikä mistään tule mitään.
    Joskus voisin miettiä kahteen kertaan, mitä sanon julkisesti ja millaisen kuvan annan itsestäni täysin tuntemattomille ihmisille. En tiedä.
    -Rakkaudella Minä, päivänä kahdeksankymmentäkolme, punaisella nojatuolilla Nick Caven Murder Ballads -levyn soidessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti